TIETOPANKKI
Ravut Suomessa
teksti: Esa Erkamo, Luonnonvarakeskuksen ulkopuolinen asiantuntija, eläkkeellä oleva rapututkija
kuvat: Jouni Tulonen, Luonnonvarakeskuksen kala- ja rapututkija
Rapukantojen historiasta ja kehityksestä viime vuosina
Jokirapu oli jääkauden jälkeisenä aikana levinnyt vain Etelä-Suomeen. Päijänteessäkään jokirapua ei esiintynyt järven keskiosia pohjoisempana vielä 1800-luvun puolivälissä. Niitä esiintyi Etelä- ja Keski-Päijänteelläkin pääosin vain lahtivesillä, jotka lämpenivät keväällä suuria selkävesiä nopeammin.
Todennäköisesti rapujen levinneisyyttä rajasivat juuri lämpöolot sekä rapujen hidas leviäminen. Etenkin päävesistöstä toiseen leviäminen on ollut lähes mahdotonta ilman ihmisen avustusta. Etelä-Suomen rapukannat olivat kuitenkin tiheitä ja tuottoisia 1800-luvun lopulla ja aivan 1900-luvun alussa. Rapuja vietiin paljon ulkomaille. Viennin huippuvuosi oli 1900, jolloin vietiin yli 15 miljoonaa rapua. Vuoden kokonaissaalis arvioitiin myöhemmin noin 20 miljoonaksi ravuksi.
Rapuruton tuhottua 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa päätuotantoalueiden kannat, ryhdyttiin jokirapuja niiden kysynnän kohottua istuttamaan myös aiempaa pohjoisempiin vesiin. Osoittautui, että ne menestyivät paljon luontaista levinneisyyttään pohjoisemmassa. Kutakuinkin kaikki linjan Lappeenranta-Kaskinen pohjoispuolella elävät rapukannat ovat istutusten tulosta. Jokiravun nykyinen levinneisyys ulottuu napapiirin tasalle saakka. Erityisen hyviä istutustuloksia saatiin Pohjanmaan rannikon jokivesissä. Jokivedet ovatkin parhaita biotooppeja jokiravulle, sillä ne tarjoavat runsaasti ravintoa ja ne lämpiävät nopeasti alkukesällä, mikä varmistaa poikasille aikaisen kuoriutumisen ja riittävän pitkän kasvukauden. Myös järvivedet olivat 1850 luvulta lähtien lämmenneet merkittävästi edeltäviin vuosisatoihin verrattuna, mikä mahdollisti jokirapujen menestymisen aiempaa pohjoisempana. Lämpenemiseen vaikutti 1400-luvulta asti kestäneen niin sanotun pienen jääkauden päättyminen 1800-luvun puoliväliin mennessä sekä myöhemmin ihmisperäiset ilmastoa lämmittävät päästöt.
Vaikka jokirapujen elinalue Suomessa moninkertaistui istutusten johdosta, jokirapujen määrää ja saalista ei saatu palautumaan lähellekään 1900-luvun alkuvuosien tasoa. Rapusaalista ei tilastoitu, mutta asiantuntiarvioiden mukaan saalis vaihteli 1910-1980-luvuilla enimmäkseen 2-5 miljoonan ravun välillä. 1900-luvun alun jälkeen saaliit olivat suurimmillaan 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa, jolloin yksin Pohjanmaalta arvioitiin saadun 6-8 miljoonaa rapua. 1960- ja 1970-luvuilla rapukannat romahtivat jälleen. Syinä olivat laajalle ulottunut rapuruttoepidemia, vesirakentamishankkeet sekä mittavat metsä- ja suo-ojitukset.
1960-luvun lopulla usko jokirapukantojen hoitoon alkoi hiipua rapuruton tuhottua toistuvasti istutettuja rapukantoja. Siksi päätettiin aloittaa istutuskokeilut amerikkalaisella täpläravulla,
jonka tiedettiin muistuttavan elinvaatimuksiltaan jokirapua ja sietävän rapuruttoa. Aluksi tehtiin vain koeistutuksia pääasiassa pienvesiin, mutta 1990-luvulla aloitettiin laajamittaiset kotiutusistutukset. Täplärapujen kotiuttamisen vuoksi 1989 oli laadittu ehdotus kansalliseksi rapustrategiaksi, jota kalatalousviranomaiset sitoutuivat noudattamaan. Siinä määriteltiin mm. mille vesistöalueille täplärapuja sai istuttaa ja lisäksi täplärapuistutuksiin vaadittiin kalatalousviranomaisen lupa. Kansallista rapustrategiaa on päivitetty noin kymmenen vuoden välein. Paraikaa valmistellaan uutta Rapustrategiaa, joka astuu voimaan vuonna 2023.
Täplärapujen rapuruton sieto perustuu siihen, että amerikkalaisilla rapulajeilla ja rapurutolla on pitkä yhteinen kehityshistoria. Rapurutosta on kehittynyt täpläravulle loinen, jota se on sopeutunut sietämään. Ensimmäiset täpläravut tuotiin Suomeen lentorahtina Kaliforniasta 1967 ja istutettiin noin kymmeneen pienveteen. Tuolloin ei kuitenkaan tiedetty, että täpläravulla on sille ominainen rapuruttotyyppi, joka tuli samalla salamatkustajana Suomen luontoon. Suomeen aiemmin 1893 tullut rapuruttotyyppi oli tullut Eurooppaan jonkin toisen amerikkalaisen rapulajin loisena, joka ei luonnonoloissa tartu täplärapuun. Suomessa 1980 ja 1990-luvulla luvallisesti istutetut täpläravut olivat rapuruttovapaita, sillä ne oli lähes poikkeuksetta tuotettu Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksessa kehitetyllä keinohaudontamenetelmällä, jolla voidaan tuottaa rapuruttovapaita ravunpoikasia. Myöhemmin 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvulla täpläravulle ominainen rapuruttotyyppi kuitenkin levisi laajalti täplärapukantoihin. Se oli ilmeisesti kiertänyt Suomen rapukannoissa 1960-luvulta lähtien.
Kuva 1. Tunnetut luvalliset (vihreä pallukka) ja luvattomat (punainen pallukka) täplärapuistutukset vuosina 1979–2016. Vuosien 1967–1974 koeistutukset on merkitty keltaisella tähdellä. Yhteensä tunnettuja istutusvesiä vuoden 2017 alussa on 836. Alempi vihreä rajaviiva on jokiravun luontaisen levinneisyysalueen pohjoisraja ja ylempi vihreä viiva kuvaa jokiravun nykyisen levinneisyyden pohjoisrajaa. Lähde: Luonnonvarakeskuksen aineistot.
Täplärapuistutukset tuottivat erinomaisia tuloksi etenkin Etelä-Suomen suurissa järvissä, joissa jokiravut eivät olleet rapuruton vuoksi juurikaan muodostaneet tuottoisia kantoja vuosikymmeniin.
Valitettavasti hyvät istutustulokset innoittivat kansalaisia myös luvattomiin istutuksiin, jotka yleistyivät 2000-luvulla, kun täplärapusaaliit suurissa järvissä kasvoivat ja täplärapujen saatavuus siten helpottui. Kaikkiaan 2000-luvun alun jälkeen viranomaisteen tietoon on tullut lähes 350 luvattomasti perustettua täplärapukantaa. Miksi tämä on ongelma?
- Luvattomat istutukset toteutettiin yleensä riittämättömin tiedoin, jonka seurauksena niistä syntyi yleensä heikkotuottoisia kantoja.
- Istukkaat saatiin yleensä luonnonvesistä, ja ne kantoivat rapuruttoa -> rapurutto levisi lähivesiin ja tuhosi niiden jokirapukannat.
- Täpläraputyypin rapuruton kerran päädyttyä täplärapukantaan se on kannassa niin kauan kun kanta on olemassa. Verrattuna rapuruton saastuttaman jokirapukantaan, jossa rapuruttoa esiintyy vain hetkellisesti kunnes rapukanta kuolee, on rapuruton edelleen leviämisen riski täplärapukannasta moninkertainen.
- Täplärapuja ja sen kantamaa rapuruttoa leviää vesialueille, joille ne eivät omin avuin pystyisi levittäytymään.
- Yllä mainituista syistä täplärapujen levitessä uusiin vesiin jokirapukannat hävisivät lähes kokonaan Etelä- Suomesta ja suurelta osin myös keskisestä Suomesta.
On osoittautunut, että täplärapu ei näin pohjoisessa menesty kovin hyvin pienvesissä tai virtavesissä. Syyt tähän lienevät pääosin lämpötilaoloissa. Täplärapu tarvitsee syksyn lisääntymisaikaan vakaan, hitaasti laskevan lämpötilakehityksen, joka ei useinkaan toteudu pienvesissä. Pohjois-Suomessa täplärapu ei menesty suurissakaan järvissä. Jokiravun menestymiselle tärkeämpää on vesien nopea lämpeneminen keväällä ja alkukesällä ja se menestyy parhaiten juuri pienvesissä, joissa on myös paremmin suojassa rapurutolta. Viime vuosina on aloitettu kokeiluja heikkotuottoisten täplärapukantojen hävittämiseksi ja korvaamiseksi jokiravuilla. Aika näyttää miten näissä onnistutaan. Suurjärvissä sen sijaan täplärapujen pyynti jatkuu menestyksellisesti.
Jokirapapuvesiä on viranomaisten tiedossa enää runsas 300 ja luultavasti vähintään saman verran on niitä, joista ei ole saatu tietoa. Ne sijaitsevat pääosin maamme keskivaiheilla sekä Itä- ja Pohjois-Suomessa. Tyypillisesti jokirapuja esiintyy vain vesistöjen latvoilla, missä riski rapuruton leviämisestä on pienin. Jokirapuvesillä on merkitystä lähinnä luonnonsuojelulle ja paikallisille asukkaille. Jokirapujen kaupallinen pyynti on nykyisin hyvin vähäistä. Täplärapuja sen sijaan pyydetään suurilla järvillä myös kaupallisesti ja niillä on huomattava merkitys kaupallisten kalastajien toimeentulolle loppukesällä ja alkusyksyllä, jolloin useimpien kalojen saaliit ovat vähäisiä.
Jokirapujen ja täplärapujen lisäksi Kaakkois-Suomessa elää muutamissa järvissä kapeasaksirapuja. Se on Euroopan alkuperäisistä rapulajeista tällä hetkellä runsain laji, jonka luontainen levinneisyys painottuu itäiseen Eurooppaan. Suomeen laji on ilmeisesti tuotu Karjalan kannakselta 1900-luvun alkupuolella kun alue vielä kuului Suomeen. Ihmisen tuomana se on siis vieraslaji, mutta haitalliseksi vieraslajiksi sitä ei ole ainakaan vielä luokiteltu.
Kuva 2. Vasemmalta oikealle: kapeasaksirapu, jokirapu ja täplärapu. Tässä ainutlaatuisessa tapauksessa kaikki kolme lajia esiintyivät samassa Kaakkois-Suomalaisessa järvessä.
Kuva 3. Vapaa-ajan kalastuksen rapusaaliit Suomessa vuosina 1989-2020 (parilliset vuodet). Parittomien vuosien saaliit perustuvat laajaotoksisiin ”Suomi kalastaa”- tilastotutkimuksiin. Lähde: RKTL:n ja Luken tilastot. Ennen vuotta 2001 rapulajeja ei eroteltu tilastoissa, sillä lähes kaikki saalisravut olivat jokirapuja.
Täplärapuistutukset ovat johtaneet ravustuksen uusjakoon. Ennen niitä pääosa saaliista saatiin lukuisista pienvesistä jokirapuina. Nykyään pääosa saaliista saadaan etelän suurista järvistä täplärapuina. Rapusaaliin kokonaismäärä on kuitenkin pysynyt suunnilleen samana kuin ennen täplärapuistuksia. 1980- ja 1990-luvuilla rapusaalis oli noin 3,5 miljoonaa jokirapua vuodessa ja 1990-luvun lopullakin saatiin vasta alle 200 000 täplärapua vuodessa. Nyt luvut ovat kääntyneet päinvastaisiksi. Viimeisimpien tilastojen mukaan Suomessa pyydettiin vuonna 2020 noin 200 000 jokirapua ja 3,4 miljoonaa täplärapua (vapaa-ajan pyynti ja kaupallinen ravustus yhteensä). Rapusaaliit näyttävät vakiintuneen kutakuinkin tälle tasolle. Vielä 2000-luvulla uskottiin, että täplärapusaalis voisi nousta kymmeniin miljooniin yksilöihin vuodessa, mutta ilmeisesti täpläravuilla alkoi mennä huonommin rapuruton levittyä lähes kaikkiin täplärapukantoihimme. Myös tyhjään ekologiseen lokeroon saapumisesta saatu etu heikkeni täplärapukantojen vakiinnuttua.
Ravustus
Jännä harrastus ja lisätulojen tuoja
Ravustus on kiinnostavaa toimintaa veden äärellä ja parhaimmillaan se tuottaa elämysten lisäksi hyviä saaliita, jotka mahdollistavat tunnelmallisten rapujuhlien järjestämisen. Ravustus on monille myös merkittävä lisätulojen lähde. Ravustus on sinänsä helppoa, mutta kuten kalastuksessa ja metsästyksessä, ravustuksessakin voi kehittyä jatkuvasti yhä taitavammaksi. Se sopii kaiken ikäisille, mutta erityisen suositeltava harrastus se on lapsille, nuorille ja eläkeläisille, sillä heillä on aikaa ravunpyyntiin ja ravunmyyntitulotkin ovat tervetulleita näille usein pienituloisille väestöryhmille.
Kuva 4. Rapujen käsittely on aluksi jännää. Tässä otteet ovat jo hallussa.
Kiinnostavaksi ravustuksen tekee mm. rapujen yöaktiivisuus ja säätekijöistä sekä ravun kuorenvaihtorytmistä johtuva pyydystettävyyden suuri vaihtelu. Oikea-aikaisen ja tehokkaan pyynnin onnistumiseksi on opittava muun muassa lukemaan rapujen kuoren kovuuden ja saaliin sukupuolisuhteen kaltaisia merkkejä kuorenvaihtojen ajoittumisesta. Rapu voi kasvaa vain vaihtamalla kuorensa suurempaan. Syöntikokoiset ravut vaihtavat kuorensa 1–2 kertaa vuodessa, ensimmäisen kerran kesä-heinäkuulla ja usein toisen kerran elo-syyskuulla. Koiraiden ja naaraiden kuorenvaihdon ajankohdat poikkeavat toisistaan. Kuorenvaihtojen aikaan ravut ovat lähes liikuntakyvyttömiä ja pehmeäkuorisia, eivätkä ne juurikaan mene pyydyksiin 1–2 viikkoon.
Veden lämpötila vaikutta ravun elinpaikkoihin
Veden lämpötila eri syvyyksillä, ja siihen vaikuttavat ilman lämpötila ja tuulisuus, vaikuttavat siihen miltä syvyydeltä kannattaa kulloinkin pyytää. Pyyntikokoisten rapujen optimilämpötila on noin 20°C ja ne pyrkivät elämään syvyysvyöhykkeellä, joka on mahdollisimman lähellä tätä lämpötilaa. Käytännössä ne eivät aina voi elää aivan optimilämpötilan alueella, sillä esimerkiksi suojapaikkojen saatavuus saattaa rajoittaa niiden oleskelusyvyyttä. Pitkinä hellekausina tai loppukesän pimeinä öinä voi veden happikyllästeisyys laskea liian matalaksi syvemmissä vesissä, mikä rajoittaa rapujen mahdollisuutta hakeutua liian lämpimistä pintavesistä syvemmälle viileämpään veteen. Tämä on kuumina kesinä johtanut usein siihen, että ravut hakeutuvat niin viileään kuin mahdollista ja pienentävät hapen kulutuksensa minimiin lopettamalla liikkumisen ja syömisen. Tällöin rapuja on turha pyytää ennen kuin veden pintakerrokset jäähtyvät.
Täplärapu poikkeaa jokiravusta siinä, että se elää ravustuskaudella syvemmässä vedessä. Jokirapuja on totuttu pyytämään rannalta käsin alle 2 metrin syvyisestä vedestä. Pienvesissä ei usein ole tätä syvemmällä suojapaikkojakaan, vaan siellä pohja on pehmeän hienolietteen peitossa. Täplärapujen asuttamissa suurissa järvissä aaltoeroosio vaikuttaa paljon syvemmälle, jolloin suojapaikkojakin löytyy syvältä. Täplärapuja kannattaakin kokeilla pyytää paljon syvemmältä kuin mihin jokirapujen pyynnissä pienemmillä järvillä on totuttu. Usein parhaat saaliit saadaan 5-15 m syvyydeltä. Usein rantamatalastakin saadaan lukumääräisesti hyviä saaliita, mutta isoja rapuja saadaan pääsääntöisesti parhaiten syvemmältä.
Ravustusluvat ja ravustusvälineet
Useille täplärapuvesille on mahdollista kenen vain lunastaa ravustuslupa. Toisinaan ravustusoikeus on rajattu esim. kunnassa asuville tai vain rantakiinteistön omistaville. Jokirapuvesillä ravustus on yleensä rajoitetumpaa rapuruton leviämisvaaran vuoksi. Ravustukseen tarvitaan aina vesialueen omistajan lupa sekä valtion kalastuksenhoitomaksun suorittaminen niiltä, jotka ovat ikänsä puolesta siihen velvoitettuja. Tietoja ravustusmahdollisuuksista löytyy muun muassa kalatalousalueiden ja kalavesien osakaskuntien internetsivuilta. Paikkakunnalla kalastavat tai ravustavat osaavat myös neuvoa. Tarvittaessa ravustusmahdollisuuksista voi kysyä alueellisen kalatalouskeskuksen neuvojilta.
Vielä 1990-luvulla harjoitettiin yleisesti ns. keppiravusta, jossa syötti kiinnitettiin pohjaan painettuun oksanpätkään tms. Näitä oli usein kymmenittäin ja ravustaja kulki pitkin rantaa taskulampun kanssa tarkistamassa oliko rapuja ilmaantunut syöttiä syömään. Jos rapu oli paikalla, nostettiin syöttikeppiä varovasti, jolloin rapu yleensä seurasi syöttiä ja se saatiin haavittua pienikehäisellä ja pitkävartisella haavilla. Tällainen ravustus oli jännittävää yöpuuhastelua, mutta useimmiten se on nykyisin kiellettyä, sillä sitä on vaikea valvoa. Lisäksi syömäkokoisia täplärapuja saadaan pääsääntöisesti niin syvältä, ettei keppipyynti onnistu. Nykyisin lähes kaikki ravustus tapahtuu mertapyyntinä.
Mertoja on useampaa perustyyppiä. 1980-luvulle asti yleisin mertatyyppi oli yksinieluinen merta, joka oli tyypillisesti ylöspäin kapenevan kartion muotoinen nielun sijaitessa ylimpänä. Yksinieluisia mertoja ravustajat valmistivat pitkään itse. Myöhemmin tuli saataville edullisia galvanoidusta rautalangasta ja verkkohavaksesta teollisesti valmistettuja ja kokoon painuvia malleja, jotka yleistyivät nopeasti. 1970-luvulla yleistyivät myös kokoon painuvasta vieterikehyksestä ja verkkohavaksesta valmistetut sylinterin muotoiset merrat, joissa oli nielu molemmissa päissä. Nämä mertatyypit tekivät ravustuksen aiempaa helpommaksi kun mertoja ei enää tarvinnut itse valmistaa ja lisäksi ne mahtuivat pieneen tilaan, mikä helpotti mertojen kuljetusta ja desinfiointia. Niissä oli kuitenkin heikkoutena yleensä melko suuri pyöreä suuaukko, josta rapujen oli helppo karata kun olivat kylläisiä tai syötti oli syöty loppuun. Siksi näitä mertatyyppejä piti kokea hyvän saaliin saamiseksi useita kertoja illan ja yön aikana. Evon kalantutkimusasemalla tutkittiin 1970- luvulla merran pyytävyyttä ja tuloksena julkaistiin ns. Evo-merran piirustukset. Se oli kassinieluinen kokoon painuva vieterimerta, jossa nielut olivat totuttua pidemmät ja vain kahdella nielulangalla kapeaksi raoksi muotoillut. Evo merrasta ravut eivät juurikaan kyenneet pakenemaan.
Kuva 5. Erilaisia Evon kalantutkimusasemalla kokeiltuja mertoja. Evo-merta takarivissä toinen oikealta.
Evo merran rakenne lienee vaikuttanut siihen, että useissa 1980- ja 1990-luvuilla markkinoille tulleissa uusissa mertapyypeissä oli pidemmät, paremmin rapuja pidättävät nielut. Evo merta todettiin monissa mertatesteissä kaikista parhaiten pyytäväksi, mutta monet uudet mertamallit menestyivät lähes yhtä hyvin. 1990-luvulta lähtien muovista valmistetut kaksinieluiset merrat hallitsivat markkinoita, erityisesti Rapurosvo ja August nimiset merrat ovat olleet suosittuja. Toki myös kokoon painuvia vieterimertoja myydään edelleen paljon. Ne pyytävät hyvin ja mahtuvat pieneen tilaan, mutta eivät ole yhtä kestäviä kuin muovista valetut merrat.
Syöteistä parhaita ovat särkikalat tai niiden osat, erityisesti särki ja lahna ovat osoittautuneet erinomaisiksi. Muutkin kalat toimivat tyydyttävästi syötteinä. Fileeraustähteet, kuten päät, ruodot ja nahat voidaan myös hyödyntää ravunsyötteinä. Merialueella kasvatettujen kalojen, kuten lohien ja kirjolohien tähteitä ei tule kuitenkaan käyttää, sillä niiden mukana voi levitä merialueen kalatauteja sisävesiin. Rapuruton vuoksi muut kuin ravustusjärvestä tai -joesta pyydetyt syöttikalat tulee pakastaa vähintään kolmen vuorokauden ajan. Aina ei kalaa ole saatavilla. Ei hätää, rapu on moniruokainen ja sitä voi houkutella monilla eläinperäisillä ruoka-aineilla: lenkkimakkara ja koiranmakkara toimivat hyvin, samoin liha ja sisäelimistä ainakin sydän ja munuaiset. Jopa sipulin varsilla on saatu kohtalaisia saaliita. Ravuille tehdään myös varta-vasten valmistettuja syöttinappuloita, jotka pyytävät kohtalaisen hyvin. Niitä voi kysyä kalastustarvikeliikkeistä.
Suurilla järvillä veneestä käsin pyydettäessä käytetään usein selkänarua, etenkin jos käytettävissä on useita kymmeniä mertoja. Merrat kiinnitetään selkänaruun tehtyihin lenkkeihin sitomalla tai sopivilla hakasilla. Myös lipun kiinnittämiseen lippunaruun tarkoitettuja muovikiinnittimiä käytetään. Ne ovat pitkäikäisiä ja käteviä käyttää. Selkänarun olisi hyvä olla notkeaa, pehmeäpintaista ja mielellään uppoavaa, jotta se ei sotkeennu, hierrä käsiä, eikä haittaa muita vesistön käyttäjiä, kuten veneilijöitä ja uistelijoita. Selkänarussa merrat lasketaan yleensä vakiovälein, esim. 10 metrin välein. Alle 5 metrin mertaväliä ei tule käyttää, sillä silloin merrat kilpailevat keskenään ja yksikkösaalis pienenee. Selkänarua käytettäessä yksittäisiä mertoja ei voida sijoitella aivan parhaille paikoille, koska yleensä narun tulee sotkeutumisen ja pohjaan takertumisen estämiseksi olla melko kireällä. Toisaalta syvemmillä vesialueilla, joissa selkänarua yleensä käytetään, ei edes näkisi niitä parhaita mertapaikkoja.
Kuva 6. Vene on usein välttämätön ravustettaessa suurilla järvillä. Tässä Evo-mertoja lasketaan selkänaruun kiinnitettyinä. Kun mertoja on paljon, on kätevää, jos ne painuvat kasaan, kuten tässä. Kuhunkin muovilaatikkoon mahtuu noin 20 mertaa.
Lähellä rantaa merrat sijoitetaan usein yksitellen ja varustetaan koholla tai sidotaan mertanaru rantapuihin tai pensaisiin. Kohoja käytettäessä tulee varmistaa, että naru on riittävän pitkä tai koho pieni. Muutoin etenkin muovimerrat, joiden ominaispaino on pieni, lähtevät aallokon vaikutuksesta seilaamaan kohon kelluttamina. Usein ne matkaavat suurtenkin selkien poikki.
Rapujen säilytys ja kuljetus
Veneessä tai rannalla ravustuksen aikana rapuja tulee säilyttää auringolta suojattuna ja viileässä. Esimerkiksi styroksinen kannellinen kylmälaukku on tarkoitukseen hyvä. Jos rapuja säilytetään astiassa pidempään, eikä kantta välillä avata, on kansi rei’itettävä hapen saannin turvaamiseksi. On myös pidettävä huoli, ettei astian pohjalle kerry liikaa vettä. Muutaman millimetrin paksuinen vesikerros ei haittaa, mutta jos vettä kertyy puolikin senttimetriä tai enemmän, ovat alimmat ravut vaarassa hukkua, sillä pienestä vesimäärästä happi kuluu nopeasti. Perinteisesti kuljetettaessa rapuja puulaatikoissa, pohjalle sijoitettiin kosteita sammalia pitämään ilman kosteus riittävänä. Sama konsti pätee edelleenkin. Sammalien sijasta voidaan käyttää vaikkapa sanomalehteä. Jos ilma on kovin lämmin, olisi kuljetus- tai säilytysastian yläosaan hyvä rakentaa teline ”kylmäkalleja” varten. Hyvin viilennettyinä ja sopivassa kosteudessa ravut säilyvät elossa viikkoja. Rapuja ei kannata pakata aivan laukun täydeltä, mutta puolilleen kylmälaukun voi huoletta täyttää lyhytaikaisessa säilytyksessä, mikäli ravut ovat kovakuorisia.
Pitkäaikaisesti rapuja säilytetään yleensä sumpuissa. Rapusumpun voi tehdä itse esimerkiksi laudoista tai minkkiverkosta. Myös valmiita sumppuja myydään. Varsin yleinen näky mökkirannoilla on päältä täytettävän pesukoneen rumpu, joka on sellaisenaan valmis rapusumppu.
Rapuja sumputettaessa on muistettava, että rapuja saa sumputtaa vain niiden pyyntivesistössä pyyntialueen läheisyydessä. Laissa ei ole määritelty mitään tarkkaa etäisyyttä pyyntialueen läheisyydelle. Järkeä siis saa käyttää tilannearvioon. Nyrkkisääntönä voisi sanoa, että läheisyys mitataan mieluummin metreinä kuin kilometreinä, kymmenistä kilometreistä puhumattakaan. Tarkoituksena on estää raputautien leviäminen vesistöissä. Myös täplärapuvesissä lakia on syytä noudattaa, sillä eri vesitöissä ja samankin vesistön eri alueilla voi esiintyä eri tauteja tai tautikantoja.
Rapurutto
Suomessa tavataan kahta eri rapuruttotyyppiä, vanhaa ns. As-tyypin rapuruttoa, jota on tavattu Euroopassa vuodesta 1860 ja Suomessa vuodesta 1893, sekä täplärapujen mukana 1960-luvulla maahan tullutta Ps1-tyypin rapuruttoa. As-tyyppiä ei ole koskaan tavattu luonnonvesissä täpläravulta, eikä se ilmeisesti pysty tartuttamaan täplärapuja lainkaan normaalioloissa. Jokirapuja se tappaa melko tehokkaasti, vaikkakin yli 120-vuotisen yhteisen historiansa kuluessa lajit ovat jossain määrin sopeutuneet toisiinsa, eivätkä kaikki ravut enää kuole nopeasti tartunnan saatuaan. Ps1-tyypin rapurutto sen sijaan on tappanut ainakin laboratoriokokeissa kaikki jokiravut nopeasti.
Täpläravut sietävät ”omaa” Ps1-tyypin rapuruttoaan melko hyvin. Yleensä vain stressaantuessaan voimakkaasti sen puolustuskyky pettää ja se kuolee rapuruttoon. Stressaavissa olosuhteissa Ps1-tyypin rapurutto on romahduttanut myös täplärapukantoja, toisinaan pitkäaikaisestikin. Jotkut kannat ovat olleet hyvin heikkotuottoisia jo yli vuosikymmenen.
Rapujen joukkokuolematapauksissa on oltava yhteydessä Ruokavirastoon, mutta myös paikallisiin kalatalouskeskuksiin ja kalatalousviranomaisiin. Rapuruttotapaukset on varmistettava laboratoriotutkimuksella, jossa määritetään myös rapuruton tyyppi. Tutkimus voidaan tehdä eristämällä tautia aiheuttava munasieni tai tekemällä DNA-analyysi ravun kuoresta. Rapujen tutkimukset on Ruokavirastossa keskitetty Kuopion toimipaikkaan. Ohjeet näyterapujen lähettämisestä löytyvät Ruokaviraston www-sivuilta. Näyterapujen lähettämisestä on aina sovittava etukäteen. Tutkimukset ovat maksuttomia.
Kuva 7. Tyypillinen rapuruton aiheuttama tervamainen melanisaatio täpläravun saksiraajan nivelessä. Täplärapu pyrkii eristämään rapuruton erittämällä väriainetta sen ympärille. Myös muut infektiot voivat aiheuttaa melenisaatiota, mutta useimmiten se on juuri rapurutosta johtuvaa.
Tiheät rapukannat ovat otollisia taudin leviämiselle, ja ravut itse ovat ihmisen ohella sen tehokkaimpia levittäjiä. Rapurutto voi levitä myös rapuruton uimaitiöitä sisältävän veden, kalaistukkaiden tai muun vesistöstä toiseen siirretyn materiaalin mukana. Myös märkien nisäkkäiden ja lintujen on arveltu voivan siirtää rapuruttoa paikasta toiseen, mutta sen sijaan näiden lämminveristen eläinten suolen läpi ei rapuruton itiö tai rihmasto voi elävänä kulkeutua.
Välineistön desinfiointi
Kaikkien vesillä liikkujien tulee toimia siten, että rapurutto ei leviä rapu- tai kalapyydysten, veneiden tai muiden varusteiden välityksellä vesistöstä toiseen. Tehokas rapuruton leviämisen ehkäisijä on pyyntivälineiden desinfiointi. Erityisen huolellinen tulee olla, jos kalustoa tai pyydyksiä joudutaan siirtämään täplärapuvesistä jokirapuvesiin. Veneiden osalta pilssivesien perusteellinen tyhjennys ja pintojen pesu ja lopuksi suihkutus alkoholilla tai kunnollinen kuivuminen auringonpaisteessa ovat käytännöllisimmät ja useimmiten riittävät toimenpiteet. Höyrypesu on suositeltavaa, jos veneen pinnat sen kestävät. Koska täydelliseen desinfiointitulokseen pääseminen on veneiden ja suurten pyydysten, kuten nuottien ja rysien osalta epävarmaa, kannattaa näiden välittömiä siirtoja muista vesistä jokirapuvesiin välttää. Esimerkiksi pilssien ja paksulankaisten pyydysten täydellinen kuivuminen kestää kauan”.
Ruokaviraston ohjeet pyyntivälineiden desinfioimiseen ovat:
- Keittäminen vähintään kymmenen minuutin ajan, mikäli välineet kestävät keittämisen.
- Pakastaminen vähintään kolme vuorokautta –20 asteen lämpötilassa.
- Kuivaaminen saunassa 60–80 asteessa 5–6 tuntia.
- Upottaminen 4-prosenttiseen formaliiniliuokseen tai 75-prosenttiseen väkiviinaliuokseen (esimerkiksi Sinol ja Lasol) vähintään 30 minuutin ajaksi.
Formaliinin käyttöä on pyritty rajaamaan välttämättömään ammattikäyttöön sen terveydelle haitallisten vaikutusten vuoksi. Alkoholien lisäksi käteviä desinfiointiaineita ovat aktiivihapen ja happojen yhteisvaikutukseen perustuvat kemikaalit, esim. Virkon S™ on ollut suosittu valmiste helppokäyttöisyytensä vuoksi. Sen on todettu tehoavan hyvin rapuruttoon mm. Itä-Suomen yliopistossa tehdyissä kokeissa. Toisinaan riskialueilla pyyntikaluston desinfiointimahdollisuus on järjestetty osakaskunnan puolesta. Lisäksi mm. moottorinkäyttökieltoja on haettu uisteluturistien tuoman riskin välttämiseksi.
Täplärapujen pyyntivesistön ulkopuolinen säilytys ja välivarastointi rapujen lajittelua ja edelleen toimittamista varten on sallittu vain tiloissa, joista rapujen karkaaminen on estetty ja joissa vettä ei vaihdeta rapujen säilytysastioissa tai sitä kierrätetään tehokkaasti. Säilytys- ja lajittelutiloissa käytetty vesi tulee suodattaa maahan tai johtaa kunnalliseen puhdistuslaitokseen johtavaan viemäriin.
Rapujen valmistaminen syönti ja rapujuhlat
Kuva 8. Rapujuhlissa ei ole epäilystäkään siitä kuka tai mikä on juhlien keskipisteenä.