Ravut Suomessa teksti: Esa Erkamo, Luonnonvarakeskuksen ulkopuolinen asiantuntija, eläkkeellä oleva rapututkija
kuvat: Jouni Tulonen, Luonnonvarakeskuksen kala- ja rapututkija
Rapukantojen historiasta ja kehityksestä viime vuosina
Jokirapu oli jääkauden jälkeisenä aikana levinnyt vain Etelä-Suomeen. Päijänteessäkään jokirapua ei esiintynyt järven keskiosia pohjoisempana vielä 1800-luvun puolivälissä. Niitä esiintyi Etelä- ja Keski-Päijänteelläkin pääosin vain lahtivesillä, jotka lämpenivät keväällä suuria selkävesiä nopeammin.
Todennäköisesti rapujen levinneisyyttä rajasivat juuri lämpöolot sekä rapujen hidas leviäminen. Etenkin päävesistöstä toiseen leviäminen on ollut lähes mahdotonta ilman ihmisen avustusta. Etelä-Suomen rapukannat olivat kuitenkin tiheitä ja tuottoisia 1800-luvun lopulla ja aivan 1900-luvun alussa. Rapuja vietiin paljon ulkomaille. Viennin huippuvuosi oli 1900, jolloin vietiin yli 15 miljoonaa rapua. Vuoden kokonaissaalis arvioitiin myöhemmin noin 20 miljoonaksi ravuksi.
Rapuruton tuhottua 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa päätuotantoalueiden kannat, ryhdyttiin jokirapuja niiden kysynnän kohottua istuttamaan myös aiempaa pohjoisempiin vesiin. Osoittautui, että ne menestyivät paljon luontaista levinneisyyttään pohjoisemmassa. Kutakuinkin kaikki linjan Lappeenranta-Kaskinen pohjoispuolella elävät rapukannat ovat istutusten tulosta. Jokiravun nykyinen levinneisyys ulottuu napapiirin tasalle saakka. Erityisen hyviä istutustuloksia saatiin Pohjanmaan rannikon jokivesissä. Jokivedet ovatkin parhaita biotooppeja jokiravulle, sillä ne tarjoavat runsaasti ravintoa ja ne lämpiävät nopeasti alkukesällä, mikä varmistaa poikasille aikaisen kuoriutumisen ja riittävän pitkän kasvukauden. Myös järvivedet olivat 1850 luvulta lähtien lämmenneet merkittävästi edeltäviin vuosisatoihin verrattuna, mikä mahdollisti jokirapujen menestymisen aiempaa pohjoisempana. Lämpenemiseen vaikutti 1400-luvulta asti kestäneen niin sanotun pienen jääkauden päättyminen 1800-luvun puoliväliin mennessä sekä myöhemmin ihmisperäiset ilmastoa lämmittävät päästöt.
Vaikka jokirapujen elinalue Suomessa moninkertaistui istutusten johdosta, jokirapujen määrää ja saalista ei saatu palautumaan lähellekään 1900-luvun alkuvuosien tasoa. Rapusaalista ei tilastoitu, mutta asiantuntiarvioiden mukaan saalis vaihteli 1910-1980-luvuilla enimmäkseen 2-5 miljoonan ravun välillä. 1900-luvun alun jälkeen saaliit olivat suurimmillaan 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa, jolloin yksin Pohjanmaalta arvioitiin saadun 6-8 miljoonaa rapua. 1960- ja 1970-luvuilla rapukannat romahtivat jälleen. Syinä olivat laajalle ulottunut rapuruttoepidemia, vesirakentamishankkeet sekä mittavat metsä- ja suo-ojitukset.
1960-luvun lopulla usko jokirapukantojen hoitoon alkoi hiipua rapuruton tuhottua toistuvasti istutettuja rapukantoja. Siksi päätettiin aloittaa istutuskokeilut amerikkalaisella täpläravulla,
jonka tiedettiin muistuttavan elinvaatimuksiltaan jokirapua ja sietävän rapuruttoa. Aluksi tehtiin vain koeistutuksia pääasiassa pienvesiin, mutta 1990-luvulla aloitettiin laajamittaiset kotiutusistutukset. Täplärapujen kotiuttamisen vuoksi 1989 oli laadittu ehdotus kansalliseksi rapustrategiaksi, jota kalatalousviranomaiset sitoutuivat noudattamaan. Siinä määriteltiin mm. mille vesistöalueille täplärapuja sai istuttaa ja lisäksi täplärapuistutuksiin vaadittiin kalatalousviranomaisen lupa. Kansallista rapustrategiaa on päivitetty noin kymmenen vuoden välein. Paraikaa valmistellaan uutta Rapustrategiaa, joka astuu voimaan vuonna 2023.
Täplärapujen rapuruton sieto perustuu siihen, että amerikkalaisilla rapulajeilla ja rapurutolla on pitkä yhteinen kehityshistoria. Rapurutosta on kehittynyt täpläravulle loinen, jota se on sopeutunut sietämään. Ensimmäiset täpläravut tuotiin Suomeen lentorahtina Kaliforniasta 1967 ja istutettiin noin kymmeneen pienveteen. Tuolloin ei kuitenkaan tiedetty, että täpläravulla on sille ominainen rapuruttotyyppi, joka tuli samalla salamatkustajana Suomen luontoon. Suomeen aiemmin 1893 tullut rapuruttotyyppi oli tullut Eurooppaan jonkin toisen amerikkalaisen rapulajin loisena, joka ei luonnonoloissa tartu täplärapuun. Suomessa 1980 ja 1990-luvulla luvallisesti istutetut täpläravut olivat rapuruttovapaita, sillä ne oli lähes poikkeuksetta tuotettu Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksessa kehitetyllä keinohaudontamenetelmällä, jolla voidaan tuottaa rapuruttovapaita ravunpoikasia. Myöhemmin 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvulla täpläravulle ominainen rapuruttotyyppi kuitenkin levisi laajalti täplärapukantoihin. Se oli ilmeisesti kiertänyt Suomen rapukannoissa 1960-luvulta lähtien.